Viennin johtamat kasvustrategiat historian kautta

Mikä on vientivetoinen kasvustrategia?

Viimeiset noin 40 vuotta ovat hallinneet niin sanotut vientivetoiset kasvun tai viennin edistämisstrategiat teollistumiselle, ainakin mitä tulee taloudellinen kehitys. Vientiin perustuva kasvu tapahtuu, kun maa hakee talouskehitystä osallistumalla kansainväliseen kauppaan.

Viennin johtama kasvumalli korvasi tuonnin korvaaminen teollistuminen paradigma. Tätä monet tulkitsivat epäonnistuneeksi kehitysstrategiaksi. Vaikka vientiin perustuva kehitysstrategia menestyi suhteellisen hyvin Saksassa, Japanissa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasiassa, nykyiset olosuhteet viittaavat siihen, että tarvitaan uutta kehitysmallia.

Vientiin perustuvalla kasvulla on paljon tekemistä omavaraisuuden kanssa. Tuonnin korvaaminen on päinvastoin. Maiden pyrkimyksenä on tulla omavaraiseksi ja vähentää riippuvuuttaan kehittyneistä maista. He tekevät tämän kehittämällä omaa teollisuuttaan, jotta he voivat kilpailla muiden vientiin riippuvien maiden kanssa. Jatka lukemista saadaksesi lisätietoja vientivetoisesta kasvusta ja sen historiasta.

Tuonnin korvaaminen

Tuonnin korvaamisesta tuli hallitseva strategia Yhdysvaltojen osakemarkkinakriisin jälkeen vuonna 1929 aina 1970 -luvulle saakka. Tehokkaan kysynnän lasku onnettomuuden jälkeen johti maailmanlaajuisen kaupan heikkenemiseen 66% vuosina 1929 ja 1934.

Näiden vaikeiden taloudellisten olosuhteiden aikana maat toteuttivat protektionistista kauppapolitiikkaa, kuten tuontia tullit ja kiintiöt kotimaisen teollisuutensa suojelemiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen useat Latinalaisen Amerikan sekä Itä- ja Kaakkois -Aasian maat hyväksyivät tarkoituksella tuonnin korvausstrategioita.

Sodanjälkeisellä kaudella alkoi ilmiö, josta tuli merkittävä trendi kohti avoimempaa kansainvälistä kauppaa vienninedistämisstrategioiden muodossa. Sodan jälkeen sekä Saksa että Japani hylkäsivät politiikan, joka suojaa vastasyntyneitä teollisuudenaloja ulkomaiselta kilpailulta ja sen sijaan edisti vientiä ulkomaisille markkinoille aliarvostetun valuuttakurssin kautta ja hyödyntäen samalla Yhdysvaltojen jälleenrakennusapua. Uskottiin, että suurempi avoimuus kannustaisi tuottavan teknologian ja teknisen osaamisen laajempaan leviämiseen.

Sekä sodanjälkeisen Saksan että Japanin talouden menestys yhdistettynä uskoon tuonnin korvaamisen paradigman epäonnistuminen, vientivetoiset kasvustrategiat nousivat esiin myöhään 1970 -luku. The Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki, jotka tarjoavat taloudellista apua kehitysmaille, auttoivat levittämään uutta paradigmaa asettamalla avun riippuvaiseksi hallitusten halusta avautua ulkomaankauppa. 1980-luvulle mennessä monet kehitysmaat alkoivat nyt vapauttaa kauppaa ja ottivat käyttöön sen sijaan vientiin suuntautuneen mallin.

Viennin johtaman kasvun aikakausi

Vuosina 1970-1985 vienti johti kasvun paradigmaan Neljä aasialaista tiikeriä (Hongkong, Singapore, Etelä -Korea ja Taiwan), mikä johti niiden myöhempään taloudelliseen menestykseen. Vaikka aliarvostettu valuuttakurssi teki viennistä kilpailukykyisemmän, nämä maat ymmärsivät, että siellä on paljon suurempi tarve hankkia ulkomaista teknologiaa, jos he haluavat kilpailla autoteollisuudessa ja elektroniikassa teollisuuden aloilla.

Suuri osa heidän menestyksestään johtuu siitä, että he ovat hankkineet ulkomaista teknologiaa ja sen käyttöönottoa verrattuna kilpailijoihinsa. Myös näiden maiden kykyä hankkia ja kehittää teknologiaa tuettiin ulkomaiset suorat sijoitukset.

Jotkut Kaakkois -Aasian teollistuneet maat seurasivat esimerkkiä samoin kuin useat Latinalaisen Amerikan maat. Tätä uutta vientivetoista kasvuaaltoa kuvaa ehkä parhaiten Meksikon kokemus, joka alkoi kaupan vapauttamisesta vuonna 1986 ja johti myöhemmin Pohjois -Amerikan vapaakauppasopimus (NAFTA) vuonna 1994.

Todellinen esimerkki viennin johtamasta kasvusta

NAFTA tuli malliksi uudelle vientivetoiselle kasvumallille. Sen sijaan, että käytettäisiin vienninedistämistä kotimaisen teollisuuden kehityksen helpottamiseksi, uudesta mallista tuli foorumi monikansalliset yritykset (MNC) perustaa edullisia tuotantokeskuksia tarjoamaan halpaa vientiä kehittyneeseen maailmaan. Vaikka kehitysmaat hyötyivät uusien työpaikkojen luomisesta ja teknologian siirrosta, uusi malli loukkasi kotimaista teollistuminen käsitellä asiaa.

Tätä uutta paradigmaa laajennettiin maailmanlaajuisesti perustamalla Maailman kauppajärjestö (WTO) vuonna 1995. Kiinan liittyminen WTO: hon vuonna 2001 ja viennin johtama kasvu ovat jatkoa Meksikon mallille. Mutta Kiina onnistui paljon paremmin hyödyntämään suurempaa avoimuutta kansainväliseen kauppaan kuin Meksiko ja muut Latinalaisen Amerikan maat. Tämä voi osittain johtua tuontitullien laajemmasta käytöstä, tiukemmasta pääomavalvonnasta ja strategisesta taidosta omaksua ulkomaista teknologiaa oman kotimaisen teknologisen infrastruktuurin rakentamiseksi. Kiina oli riippuvainen monikansallisista yrityksistä noin vuonna 2011, jolloin 52,4% Kiinan viennistä tuli ulkomaisilta yrityksiltä, ​​joiden osuus kauppataseen ylijäämästä oli 84,1%.

Kiinan ja Yhdysvaltojen välisen kauppasodan uhka vuoden 2016 liittovaltion vaalien jälkeen sai Kiinassa toimivat monikansalliset yritykset harkitsemaan uudelleen asemaansa. Toisaalta he kohtaavat mahdollisia häiriöitä Kiinan toiminnassa ja mahdollisia puutteita. Toisaalta muutto muihin matalapalkkaisiin maihin ei ole ihanteellinen, koska Vietnamin ja Kambodžan kaltaisilta mailta puuttuu Kiinan teknologiset valmiudet ja inhimilliset taitot.

Vaikka vientivetoinen kasvu on ollut hallitseva talouskehitysmalli 1970-luvulta lähtien, on merkkejä siitä, että sen tehokkuus saattaa loppua. Vientiparadigma riippuu ulkomaisesta kysynnästä, ja vuoden 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkeen kehittyneet maat eivät ole saaneet takaisin voimaa ollakseen maailmanlaajuisen kysynnän päätoimittaja. Kehittyvät markkinat ovat nyt paljon suurempi osa maailmantaloutta, minkä vuoksi niiden kaikkien on vaikea harjoittaa vientivetoisia kasvustrategioita-jokainen maa ei voi olla nettoviejä. Näyttää siltä, ​​että tarvitaan uutta kehitysstrategiaa, joka edistää kotimaista kysyntää ja parantaa tasapainoa viennin ja tuonnin välillä.